D.K. HARRELL – The Right Man
(Little Village Foundation #)
Joskus poikkeus vahvistaa säännön – ellei tee niin peräti kahdesti. 25-vuotias Pohjois-Louisianan pikkukaupungista Rustinista saapuva afroamerikkalainen bluesmuusikko taitaa kuulua juuri tähän tee-se-itse-tilastotieteen vinoumaan, kunnioittamalla henkeen ja vereen esi-isiensä sinisävelisiä perinteitä – sekä myös saavuttamalla omalla nimellään ja musiikillaan menestystä Memphisin International Blues Challenge -kilpailussa, sijoittuen silloisine Soul Nite -yhtyeineen vuoden 2022 turnauksessa kiitettävälle bändisarjan kolmannelle sijalle.
Jotain erikoista kaverissa tuntuu kaiken kaikkiaan piilevän. Ensinnäkään ei voi olla hämmästelemättä hänen ikäänsä. D.K. (oik. D’Kieran) on kertonut löytäneensä bluesin ja ryhtyneensä opettelemaan huuliharpun soittoa nähtyään poikasena Little Walter -hahmon elokuvassa Cadillac Records – ja jatkaen tämän jälkeen syventymistään musiikin saloihin Youtube-videoiden parissa. Ajat muuttuvat ja me muutumme niiden mukana: nykyisinhän ei noin vain voi tai edes aina ole tarvettakaan vaikkapa livahtaa jukejointeihin kokemusta kartuttamaan. Toisaalta Harrellin nuoruuteen liittyi myös perinteisiä oppimetodeja, kuten kirkkokuorolaulantaa. Vanhojen legendojen ohella hän ihaili yhtä lailla Gary Clark Jr:n tai Mr Sippin tapaisia, ”vasta” keski-ikäänsä lähestyviä ja siten tavallaan vielä blues-aikakäsitteessä itsekin ”nousevaan aaltoon” lukeutuvia artisteja. Blues ei silti ollut hänenkään varsinainen päämääränsä, niin vain sattui tapahtumaan.
Alkuun päästyään D.K. sai kannustusta mm. suurimman esikuvansa B.B. Kingin vanhoilta soittokavereilta – jotka myös päätyivät myöhemmin hänen kanssaan musiikilliseen yhteistyöhön. Vuosikymmenen nopeakasvuisimpiin bluestulokkaisiin kuuluva kitaristi-laulaja onkin haalinut vastikään ilmestyneelle esikoislevylleen taakseen todellisen huippumuusikoiden kollegion sekä tuottajakseen Kid Andersenin, jonka Greaseland-studiossa Kalifornian San Josessa materiaali on ikuistettu.
Säestyksestä albumilla huolehtivat B.B.:n bändiin pitkään kuuluneet konkarit, rumpali Tony Coleman ja basisti Jerry Jemmott sekä miltei yhtä vaiheikkaan työuran omaava urkuri ja levyn julkaisutahona toimivan Little Village Foundationin perustaja Jim Pugh. Kid Andersen soittaa sessioissa rytmikitaraa ja puhallinrivistöä pitävät pystyssä kourallinen fonisteja, trumpetisteja sekä sukunimensä perusteella mahdollisesti jonkin verran suomalaisgeenejäkin sisuksissaan kantava pasunisti Mike Rinta. Kunnioitettavaa soittajasakkia laajentavat lisäksi mm. taustalaulajina mukana olevat Tia Carroll, Quique Gomez ja Alabama Mike sekä täydentävistä jousisovituksista huolehtiva Don Dally.
Vetävällä askelluksella kohti genrensä ylimpiä askelmia kipuavan D.K. Harrellin esiintymisestä hehkuu itsevarmuus ja luotto omaan tekemiseensä. ”Keskenkasvuiselta” hän ei vaikuta fyysisiltä raameiltaankaan ja viimeisen päälle huoliteltu pukumies antaa jo vahvan osviitan itsestään pelkällä keikkatilanteesta napatulla levynkansikuvallaan.
”The Right Manin” 11 omaa kappaletta pitäytyvät traditionaalisessa bluesissa harkituin soul-extroin. Sen urku-puhallinjohdatteinen avaus- ja nimiraita The Right Man viskaa kuulijan oikopäätä soundilliselle fiktiiviaikamatkalle 1970-luvun B.B. King -studiosessioon, minkä ohella artisti itse osoittaa heti alkajaisiksi myös klassisen blueslyyrikon kapasiteettinsa tehokkaan parisuhdevuodatuksen kertojana. Laulajana vielä lähempään kosketukseen B.B.:n hengen kanssa Harrell tuntuu ajautuvan verkkaisemmin rytmitetyllä Hello Troublella.
Pelkäksi King-klooniksi hän ei kuitenkaan heittäydy, vaan tyylikirjoon sovittuu seuraavien kappaleiden myötä myös sävyjä mm. Freddie Kingiltä, Magic Samiltä sekä Grant Greenin tapaisilta jazz-hiippakunnan kitaristeilta. Erityisen kukkoileva pitkähkö kitaraintro pohjustaa tyylikästä southern blues-soulia Honey Ain’t So Sweet, joka lisää vähintään alitajuisesti Harrellin idoliperheeseen myös Albert Kingin. Tilanteesta riippumatta musiikki tuntuu purkautuvan miehestä sekä instrumentalistina että vokalistina harvinaisen pakottamattomasti, kuin syvältä toisesta tietoisuudesta – omana itsenään, kenties jopa tarkoituksetta – ja karaistunut komppiryhmä vaikuttaa nauttivan sydämensä kyllyydestä tilanteesta, johon se on yllättäen joutunut.
Joe Texin ja kumppaneiden tyylinen vanha kunnon Atlantic-tunnelmakin astuu tupaan kuoron rinnalleen saavalla, omaehtoisille naisille hallelujaa julistavalla funk-verryttelyllä You’re A Queen, eikä taaskaan voisi uskoa, että laulajalla on vasta varttisatanen ikämittarissaan. Jousirungon musiikilliseksi patjakseen saava Get These Blues Out Of Me puolestaan kertoo, mistä bluesit tapaavat useimmiten syntyä. Esityksen The Thrill Is Gone -vaikutteet ovat läpitunkevat – ja ihmekö tuo, Grammy-voitollakin siunattu sessiokarju Jerry Jemmott (s. 1946) kun soitti bassoaan monien muiden levytysten ohella myös Kingin kyseisen kappaleen vuoden 1969 hittiversiolla.
Tehokkaat King-soolot purevat tajuntaan myös edellisiä muutaman vuosikerran modernimmin funkaavalla 6-minuuttisella You’d Be Amazedilla sekä pariin osaan toisistaan erilleen levyllä jaetulla, miltei Prince’mäisen improvisaatiokäsittelyn saavalla Not Here For A Long Timella. Jälkimmäisen filosofiakin on selvä: ”ei täällä loputtomiin olla, joten pidetään se aika hauskaa”. Myös rhythm’n’blues-sävyisempi shuffle While I’m Young esitetään solistin elämänmyönteisenä puolustuspuheenvuorona ja to do -listana asioista, joita on nuorena syytä tehdä. Rullaavaa tanssivetoisempaa r&b:tä riittää vielä myös mahtipontiselle Leave It At The Doorille sekä hieman turhankin alleviivaavaksi päätösraidaksi säästetylle urkujammailulle One For The Road.
D.K. Harrell on vahvistanut olevansa kaiken jo tähän mennessä tililleen kirjauttamansa suitsutuksen veroinen ”Luojan lahja”, jonka tulevaisuudesta traditionaalisen mutta ajassaan elävän bluesin lipunkantajana on kelpo syy povata pitkää ja menestyksen täyteistä.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
